| Kirjoittaja | Lasse Tukkikoski |
Artikkeli Lähettäjästä 10/2026
Minua pyydettiin kirjoittamaan tälle palstalle jokin raamatunkohta tai sanan paikka, joka on tuntunut erityisen merkittävältä tai kantanut vaikeina aikoina. Viime talvena loukkasin jalkani ja jouduin pitkälle sairaslomalle. Kirjoitin nämä ajatukset silloin ylös osin muistutuksena ja rohkaisuna itselleni.
Toivo on ihmisen voimavaroista kenties tärkein. Ilman toivoa kaikki näyttää kurjalta ja meneteltyltä. Paavali kirjoittaa: ”Me riemuitsemme siitä toivosta, että pääsemme Jumalan kirkkauteen, eikä toivo saata häpeään, sillä Jumala on vuodattanut rakkautensa sydämiimme antamalla meille Pyhän Hengen (Room. 5).
Vaikka ihminen ei heti kuole toivottomuuteen, on toivon näkökulman menettäminen kuitenkin vahingollista ja syö elämänvoimaa ja -iloa. Virressä 543:3 lauletaan: ”Kun kohtaa mielen masennus ja haittaa toimintaani, kirkasta Jeesus kasvosi, katsahda minun puoleeni ja huolten alta auta.”
Uskovinakaan emme ole suojassa hädältä, pelolta tai miltään muultakaan inhimilliseltä tunteelta. Tarvitsemme usein kääntymistä Jumalan puoleen. Huolissa ja toivottomuudessakin on hyvää se, jos ne auttavat meitä suuntaamaan katseemme Jeesukseen, uskon alkajaan ja täydelliseksi tekijään. Saamme kysyä virren 351 sanoin: ”Nyt saanko armoon luottaa, kun portti kiinni on, vai vaikerranko suotta keskellä ahdingon?”
Room. 8: 31: ”Jos Jumala on puolellamme, kuka voi olla meitä vastaan?” Kuinka totta onkaan toteamus: Jumalan tiet ovat suoria, mutta me teemme niihin mutkia. Me teemme vääriä valintoja, kysymättä ja odottamatta Herran neuvoa ja johdatusta. Synti usein sumentaa näkökyvyn siihen, mikä kaikki on lopulta tarpeellista tämän lyhyen elämän ajan. Mikä onkaan lopulta se, mihin meidän tulisi ensisijaisesti kiinnittää katseemme?
Raamatussa meitä kehotetaan: kun teillä on ruoka ja vaatteet, niin tyytykää siihen. Meitä kehotetaan myös etsimään ennen kaikkea Jumalaa ja Hänen vanhurskauttaan, niin meille annetaan kaikki muukin.
Olemme saaneet vaimoni kanssa lahjaksi Kyllikki-tätini kokoaman kirjan isovanhempieni sota-ajan kirjeenvaihdosta. Olen usein ihmetellyt sitä toivon näköalaa, joka kaikesta pelosta huolimatta niistä välittyy. Ehkä on niinkin, että kun hätä on suurin, myös evankeliumi on kirkasta.
Usko Kaikkivoipaan ja Kaikkivaltiaaseen Jumalaan välittyy papan ja mummun sanoista myös lapsenlapselleen monia vuosia myöhemmin. Kirjeistä poimittua: ”Ehkä Jumala meitä tästä vielä auttaa, turvataan yksimielisesti Häneen. Älä anna epäuskon itseäsi painaa. Ole iloisella mielellä keskellä murheenkin! Muista että henkesi on Jumalan hallussa eikä muiden. Sano vieläkin: Jumalan rauha täyttäköön sydämesi.”
Ollaan tänäänkin toivossa iloisia, ahdistuksessa kärsivällisiä, rukouksessa kestäviä (Room. 12:12). Kiinnitetään katse Häneen, joka on sanonut: ”Se on täytetty”. Syyllisyytemme ja syyttäjämme on syösty vallasta, ja juuri sen Jeesuksen sovituksen tähden voimme olla armahdettuja syntisiä. Virsikirjan virsi 382: 2 toteaa: ”Herrani, olet toivoni ja ainut auttajani, hamasta nuoruudestani väkevä vartijani. Kun varjelit ja suojelit jo synnyinhetkelläni, niin turvassa on parhaassa myös koko elämäni.” Sellaisen sanan hoidossa on hyvä levätä.