| Kirjoittajan kuva (ei pakollinen) |  |
| Kirjoittaja | Hanna Oja-Nisula |
| Titteli ja paikkakunta (ei pakollinen) | Lähetystyöntekijä, Kalajoki |
Mitä Tansania on sinulle opettanut? Se on kysymys, jonka olen kuullut useamman kerran. Vastaus riippuu päivästä. Tänään sanoisin: Tansania on opettanut jotakin omastaan antamisesta.
Yhteiskunta, jossa ei ole sosiaaliturvaa. Kirkko, jolla ei ole verotusoikeutta. Monet meille länsimaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa ja rikkaassa kirkossa kasvaneille ihmisille arkipäivää olevat tavalliset asiat ovat käsittämätöntä ylellisyyttä maailman kristittyjen enemmistön keskuudessa. Siksikin meillä on globaalin etelän ihmisiltä paljon opittavaa.
Arjen matematiikkaa
Hyvän ystäväni palkka oli 60 euroa kuussa. Hän laski kymmenykset pois ja osoitti ne seurakunnan vuosibudjettiin. Sen lisäksi sivuun laitettiin muutama euro kuukauden kolehteja varten. Siihen päälle tulee varautua erilaisiin kylä- tai seurakuntayhteisön rahankeruisiin: hautajaiset, onnittelukäynnit, kuoron yhteinen kassa, naapurin sairaalamaksuun osallistuminen jne. Toki pitää ottaa huomioon myös lasten koulukyydit, koulupuvut, oppimateriaalit, ruokailut päivän aikana ja mitä muuta sitä nyt sitten perhe-elämään kuuluu.
Joulukuun puolivälissä meillä oli nuorisotyön seminaari. Sunnuntain jumalanpalveluksessa esittelin seminaarin osallistujat seurakunnalle. Tajusin, että maallikko-osallistujat olivat paikalla, mutta meidän nuorisotyön evankelistat eivät olleetkaan jumalanpalveluksessa. Etsin heidät käsiini jälkeenpäin. Ripitin sydämeni kyllyydestä: millaista esimerkkiä he osoittivat, he osallistuvat jumalanpalveluksiin vain, jos se on työtehtävä, mieluummin nukkuvat kuin tulevat kirkkoon.
Myöhemmin yksi heistä tuli luokseni. Rouva pastori, me teimme virheen. Käytimme rahamme matkaan, emmekä vielä ole saaneet matkakorvauksia. Meillä ei ollut rahaa kolehtiin. Mietimme, että meitä hävettäisi niin kovasti, kun joutuisimme jäämään penkkiin istumaan kolehdin aikana. Me kyllä rohkaisemme seurakuntalaisia, että kirkkoon saa ja pitää tulla, vaikka ei olisikaan mitään kolehtiin laitettavaa, mutta meistä itsestä se tuntui suurelta häpeältä.
Hänen omastaan me jaamme
Ennen Tansaniaa Suomessa saattoi kolehtihaaviin kilahtaa kolikoita: 20- ja 50-senttisiä, ei niinkään euron tai kahden arvoisia. Nyt se hävettää. Toki voimme aina mennä verotuksen taakse piiloon. Ehkä kuitenkin olisi parempi, häpeän tai tekosyiden sijasta, pysähtyä Jumalan edessä katsomaan itseään ja elämäntapaansa. Viime kädessä kaikki, mitä minulla on, on lahjaa Jumalalta. Antaminen on olennainen osa, niin kuin palveleminenkin, kristityn elämää. Antaminen ja palvelu kuuluvat kristityn elämään, mutta ne voivat olla myös erityisiä armolahjoja.
Jos antaminen ja palveleminen olisivat pelkästään armolahjoja, kuuluisi vain joidenkin kristittyjen harrastaa niitä jokapäiväisessä elämässä. Näin ei Raamatun mukaan ole. Ensimmäiset kristityt jakoivat omastaan (Apt. 2: 42 – 47). Paavali kehottaa jokaista Korinttin kristittyä laittamaan viikottain keräystä varten sivuun, sen mukaan kuin hänellä on varaa (1. Kor.16:2). Heprealaiskirje muistuttaa, että ei pidä unohtaa tehdä hyvää ja antaa omastaan, sillä sellaiset uhrit ovat Jumalalle mieleen (Hepr. 13:16).
Vanhassa testamentissa uhraaminen oli lailla säädettyä. Se ei koske meitä uuden liiton lapsia. Meidät kutsutaan osallistumaan Jumalan lähetykseen myös omaisuudellamme iloisesti, vapaaehtoisesti ja järkeä käyttäen, eli sen mukaan kuin on mielessään päättänyt ja mihin rahkeet riittävät (2. Kor. 8:12; 2. Kor. 9:7).
Iloisesti ja avokätisesti
On sanottu, että antamisen armolahja alkaa siitä, mihin kymmenysten antaminen päättyy. Antamisen armolahja on siis enemmän kuin jokaisen kristityn kutsumus antaa omastaan. Sama pätee palvelemiseen. Armolahjoihin liittyy yliluonnollisuus. Ne on annettu seurakunnan rakentamiseen, niin että se voi toteuttaa todistus- ja palvelutehtäväänsä tämän maailman keskellä. Toki luonnollisten lahjojen kanssa yhteistyötä tehden. Ne tasoittavat tietä Jeesuksen ristin- ja ylösnousemusihmeen todeksi uskomiselle. Evankeliumin vastaanottamiselle, joka koskettaa koko ihmisen elämää.
Antamisen armolahjalla siunattu henkilö uhraa iloisesti ja avokätisesti omasta materiaalisesta hyvinvoinnistaan Jumalan valtakunnan hyväksi. Hän saattaa myös mielellään etsiä mahdollisuuksia ns. tehdä rahaa, että voisi olla yhä runsaskätisemmin tukemassa siellä, missä tarvitaan. Hänellä voi olla myös kykyä nähdä, missä apua tarvitaan. Ei ole yksi tai kaksi kertaa, että olen kuullut joidenkin tuttavieni saaneen taloudellisesti kiperään elämäntilanteeseensa materiaalista apua. Ihmeellistä siitä tekee sen, että he eivät tiedä, keneltä apu on tullut tai että olisivat edes kertoneet kenellekään tilanteestaan. Se on ollut heille Jumalan suoraa ja kohtikäyvää, uskoa rakentavaa ja vahvistavaa puhetta: Sinä olet minun rakas lapseni. Minä näen sinut. Minä rakastan sinua.
Motiivina rakkaus
Niin kuin kaikkien armolahjojen kohdalla, myös antamisen lahjan motiivina tulee olla rakkaus. Antaminen ei ole vallankäytön väline, ei paremman aseman tavoittelemista tai uhrautuvaa ”minun pitää, kun ei kukaan muu” -asennetta. Antaja antaa, koska se on hänen sisäinen palonsa. Antamisen armolahjan saaneen kohdalla taitaa pitää paikkaansa, että vasen käsi ei tiedä, mitä oikea tekee. Ei se väärin ole, vaikka antajan henkilöllisyys olisikin tiedossa, mutta se ei ole hänen motiivinsa harjoittaa tätä armolahjaa. Hän ei etsi turhaa kunniaa tai esillä oloa lahjansa käyttämisen hedelmänä. Tämä pätee kaikkien armolahjojen kohdalla. Armolahjoista seuraa Hengen hedelmää niin sen käyttäjän kuin vastaanottajankin elämään (Gal. 5:19 – 23).
Kuvat Hanna Oja-Nisulan kotialbumista.
Yläpalkin kuva: Mira Pesonen
Juttu on julkaistu Lähettäjässä 4/2021. Tilaa Lähettäjä-lehti täältä!
