| Kirjoittaja | Elina Lindelä |
| Titteli ja paikkakunta (ei pakollinen) | Pyhäjoki |
Voi, miten mielelläni kirjoittaisin jutun, jossa saisin kertoa valtavista ja ihmeellisistä Jumalan töistä elämässäni! Olisi niin hienoa kirjoittaa kaikenlaisista suurista rukousvastauksista ja siitä, miten elämäni muuttui, kun puolestani rukoiltiin. Ehkä toisin eteenne valtavia kysymyksiä ja niihin saamani vastaukset, tunteen miten ahdistus väistyi rukouksen myötä kuin silmänräpäyksessä…
En kuitenkaan kirjoita sellaista juttua. Syykin on selvä: elämässäni ei ole koskaan tapahtunut mitään erityisen ihmeellistä, en ole kokenut valtavia mullistuksia tai saanut hurjalta tuntuvia rukousvastauksia. Joku voisi sanoa minulle, että olenko edes anonut.
Lapsena en olisi halunnut hoitaa isonsiskon rumaa lyttynenäistä nukkea. Istuin sänkyni laidalla, nostin katseeni ylös ja rukoilin hartaasti, että Jumala antaisi minulle ikioman vauvanuken. Kun siinä aikani rukoilin ja odotin, aloin ymmärtää, että se nukke ei taida ilmestyä viereeni saman tien. Ei sitä alkanut kuulua milloinkaan. Olin pettynyt, mutta selitin asian niin, että serkkuni Heli olisi ollut varmasti kateellinen siitä hienosta nukesta.
Kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan, kyselin peloissani monien muiden tavoin: “Missä olet Jumala? Miksi et lopeta tätä hulluutta? Miksi et mene Putinin huoneeseen ja määrää häntä lopettamaan sotiminen?” Kuvittelin mielessäni, miten Jumala kuulee tämän totisen, hurskaan ja oikeamielisen rukoukseni, kääntää sotaisan johtajan pään ja maailma saa taas rauhoittua. Mutta ei sellaista vastausta ole kuulunut, sota vain jatkuu.
Muutamia vuosia sitten istuin mieheni moottoripyörän kyydissä ja yhtäkkiä tajusin, että nyt meidän on mentävä ostamaan raha-arpa. Olin aivan vakuuttunut siitä, että sieltä arvasta on tulossa valtava voittosumma. Suunnittelin mielessäni, mihin kaikkialle annan siitä voittosummasta ja miten paljon. Mutta mies vain jatkoi ajamistaan, ohi kaikkien kauppojen, kohti metsäisiä teitä aina kotiin saakka. Voittoisa arpa jäi ostamatta.
Kun nuorena rukoilimme melkoisen ahkerasti yhdessä ystävien kanssa, monet saivat kokemuksia erilaisista armolahjoista. Itseäni pelotti tällainen yliluonnollisen oloinen toiminta, ja aloin määrätietoisesti rukoilla, että Jumala antaisi minun armolahjakseni empatiakyvyn. Mutta joitakin vuosia sitten huomasin olevani aivan nääntynyt, enkä jaksanut enää tuntea empatiaa edes itseäni kohtaan. 
Olen kuitenkin oppinut, että Jumalani edessä minulla on oikeus vain olla ja viipyä. Voin mennä, nostaa katseeni ja luottaa, että Hän huomaa minut, näkee odottavan katseeni ja vastaa. Olen oppinut rakastamaan Isä meidän -rukouksen pyyntöä: “Anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme.” Siinä ei toden totta pyydetä kuin yhdeksi päiväksi, eikä siinä pyydetä liikaa, mutta ei myöskään murusia. Siinä pyydetään arkisesti, ilman suuria tunteenpurkauksia, siinä ihminen ei nöyristele Jumalan edessä eikä yritä esittää mitään. On vain luottavainen pyyntö: Anna tänä päivänä se, mitä tänään tarvitsen.
Kun reilut parikymmentä vuotta sitten paistoin esikoiseni synttärijuhlissa pitsoja ja viisitoista poikaa leikki meluisaa sotaleikkiä ympäri taloa, sain puhelun. Kalajoen Kristillisen Opiston rehtori soitti ja kysyi, voisinko tulla kasvatusaineiden opettajan sijaiseksi. Sillä tiellä olen edelleen.
Kun etsimme perheellemme omaa kotia, kävimme kesäiltana siskon kanssa ilta-ajelulla myynnissä olevan talon pihalla, avasimme ikkunan ja rukoilimme. Talo on ollut perheemme koti jo 26 vuotta. Kun olin ahdistuneena ja unettomana pelon vallassa, tunsin, miten läheisten rukoukset kantoivat, enkä tarvinnut itse sanoja ollenkaan.
Selvisin kiireisistä ruuhkavuosista, olen löytänyt hukkaan menneet avaimeni joka kerta, olen saanut laskuni maksetuksi, vaikka joskus on huolestuttanut. Ja sitä paitsi: vaikka vauvanukke jäi saamatta, sain neljä elävää rakasta lasta. Ja eräänä päivänä huomasin, että mielessäni piinaava sodan pelko oli poissa.
Kun katson elämääni taaksepäin, huomaan, että joka ikisenä päivänä olen saanut juuri sen verran kuin olen tarvinnut. En liikaa, en liian vähän. Vaan juuri sopivasti. Ja huomenna sama uudestaan. Aina siihen asti, kunnes aikani päättyy. Tämän lehden sivut eivät riittäisi, jos alkaisin luettelemaan kaikki ne asiat, joita olen saanut elämääni – vaikka suurinta osaa en ole edes osannut anoa. Ehkä olisi aika ostaa paksu vihko ja ruveta keräämään siihen kaikki nuo asiat! Mitä jos sinäkin tekisit niin! Löytyykö sata asiaa vai enemmän? Ja kiitetään niistä kaikista!
Yksi itselleni rakkaimmista kohdista Raamatussa on Psalmissa 4:7–9. Noihin jakeisiin kiteytyy kaikki se, mitä tarvitsee tietää anomisesta ja rukoilemisesta.
-Monet sanovat: »Kunpa saisimme osaksemme menestystä!
Herra, käännä meihin kasvojesi valo.»
Mutta sinä annat sydämeeni suuremman ilon
kuin kukaan saa viinin ja viljan runsaudesta.
Rauhassa menen levolle ja nukahdan.
Sinä, Herra, sinä yksin olet minun suojani,
minä saan elää turvassa.
Kirjoitus on julkaistu Lähettäjälehdessä 6-7/2022. Voit Tilata Lähettäjä-lehden tästä linkistä.
Kuvat: Maria Ziegler, Worshae, Kate Remmer, Gaelle Marcel / Unsplash
