| Kirjoittaja | Eeva Pouke |
Heinäkallion leirikodissamme elokuussa olleessa Machaseh – leirillä sain Aleksander Bermanilta lahjaksi kirjan: Holokaustin varjossa, pakolaiset. Täällä oli leiriläisinä Israeliin paluumuuttaneita juutalaisia, joka olivat lapsuudessaan kokeneet holokaustin. Aleksander oli koonnut kirjan joistakin tämän kokeneista henkilöistä. Yhtenä näistä tarinoista on hänen oma tarinsa. Aleksander toimii aktiivisesti perustamassaan järjestössä Hazit ha-Kavod, joka ajaa holokaustista selvinneiden asioita. Hän kokee, että on tämän velkaa niille, jotka kuolivat juutalaisvainoissa erityisesti muistaen omaa siskoaan Lilechkaa, mummoa Fiedaa, tätiä Estheriä ja muita sukulaisia ja ystäviä.
Aleksander Berman on elektroniikan insinööri ja tohtori biologian tieteissä. Hän on asunut Leningradissa ja teki ”aliyan” Israeliin 1990. Hän asuu vaimonsa kanssa Jerusalemissa ja työskentelee Jerusalemin heprealaisessa yliopistossa ja Weizmann instituutissa. Hänellä on kasi lasta ja neljä lastenlasta.
Tässä hänen tarinansa.
Sydän muistaa kaiken
Minulle ja perheelleni kohtalokas ilta alkoi yksitoista päivää ennen sodan alkamista Neuvostoliitossa. Vanhempani Lev Zakhartovitch ja Tatyana Alexadrovna olivat lähettämässä minua ja vanhempaa sisartani Lilechkaa Leningradista Puolan alueella sijaitsevaan Bialystokiin kesäkuun 10. päivänä 1941, viettämään kesälomaa isovanhempieni ja äitini sisaren ja hänen aviomiehensä Izya Boymin luo. Boymin palveli NKVD:ssa eli Neuvostoliiton sisäministeriössä. Vanhempieni ystäviä oli matkustamassa samaan suuntaan, joten pääsisimme matkustamaan yhdessä. Isä ja äiti suunnittelivat tulevansa perästä kesäkuun 25. päivä, jolloin heidän lomansa alkaisi.
Vain minuutteja ennen kuin junan piti lähteä, isäni muutti mielensä ja haki minut vaunusta. Hän päätti, että olisin liian nuori tälle matkalle (olin tuolloin kuusivuotias ja siskoni, Lilechka, oli kolmetoista). Näin minä pysyin kotona ja säästyin alkavilta murhilta. Kun taas siskoni, isoäitini Frieda Ratanovkaya, tätini Esther, hänen poikansa Sasha Boym ja monet muut sukulaiseni, jotka elivät Kartuz Berezassa saivat surmansa alkavissa juutalaisvainoissa. Olkoon heidän muistonsa siunattu.
Sodan alettua natsit miehittivät Bialystokin. Saimme tietää, että ystävämme olivat palanneet isoäidin kotiin kesäkuun 22. päivä ja rukoilleet häntä palaamaan Leningradiin, mutta siskoni Lilecha oli vastannut, ettei voi jättää isoäitiä. Isoäiti ei puolestaan voinut jättää ystävätärtään Estheriä, joka jäi odottamaan miestään takasin liikematkalta.
Natsit ampuivat koko Kartuz Berezan ja naapurikylän juutalaisasutuksen, yhteensä 50 000 ihmistä. Tel Avivin hautausmaalla on monumentti Kartuzin Berrezan holokaustin uhrien muistolle. Tässä kylässä oli ollut 3000 juutalaista asukasta ennen sotaa, selviytyneitä oli 300.
Vuonna 1939 Molotovin Ribbentrop sopimuksessa Puola oli jaettu Venäjän ja Saksan kesken. Karutz-Bereza, alue, jossa isovanhempani asuivat ja jossa vanhempani olivat kasvaneet, jäi Venäjän puolelle. Kesällä 1940 äitini oli lähtenyt kanssani vierailemaan vanhempiensa luona, oltuaan sieltä pois jo monia vuosia. Asemalla äiti kertoi nähneenä vaunut, jotka olivat täynnä ihmisiä. Nämä ihmiset olivat halunneet Saksan vallatuille alueille, jossa heidän perheensä oli. Sen sijaan heidät, noin 60 000-80 000 asukasta, vietiin Siperiaan. Suurin osa heistä oli juutalaisia. Näissä Venäjän ankarissa toimenpiteissä he itse asiassa säästyivät natsien joukko tuholta.
Minut evakuoitiin äitini kanssa Leningradista Ufaan. Isäni jäi Leningradiin odottaman siskoni paluuta. Armejaan värvättäväksi hän oli liian vanha. Ufassa äitini sai töitä ja minut laitettiin oppilasasuntolaan. Kasvettuani muutin takaisin äitini luo. Asuimme puuparakissa, joka oli kuuden neliön kokoinen. Siinä oli yksi pöytä ja sänky. Äitini täytyi työskennellä pitkiä päiviä tilalla ja meitä oli joukko lapsia, jotka kuljeskelimme heitteillä pitkin Ufan katuja.
Elimme nälkäkuoleman partaalla. Äitini sai työntekijöiden ostokortin, mutta ruokaa ei ollut koskaan tarpeeksi. Minä unelmoin ruuasta ja rukoilin äitiäni antamaan minulle ruokaa. Kärsimme nälänhädästä ja moni työntekijä kuoli aliravitsemukseen. Muistan, kuinka kerran minulta varastettiin kymmenen päivän ruokakortit – se oli katastrofi!
Iltaisin äiti itki, sillä hän ei tiennyt mitään isäni kohtalosta Lenigradissa, eikä siskoni ja muiden sukulaistemme kohtalosta Bialystokissa. Vuonna 1942 saimme kuulla, että hänet oli ensin evakuoitu vakavan dysrtofian takia Ladgon taakse, mutta kuntouduttuaan hänet oli värvätty armeijaan.
Sodan ajasta minulla on myös hyviä muistoja, tuolloin opin lukemaan. Tästä tulikin minulle tärkeä ajanviete. Ensimmäinen kirja, jonka luin oli Jack Londonin ”Meren susi”. Yksi onnellisista hetkistäni oli, kun isäni tuli käymään Ufassa luonamme. Olin kymmenvuotias. Muistan, kuinka paljain jaloin juoksin sateessa koulun kanttiiniin hakemaan lounastani ja yhtäkkiä näin isäni ja äitini hänen vieressään. Se oli täydellinen autuuden hetki.
Vuonna 1944 palasimme Leningradiin, vain huomataksemme, että asuntomme oli vallattu.
Palattuamme Leningradiin, kuulimme myös kauhun kokemuksia. Naapurissamme oli ollut kannibalismia. Siellä oli murhattu ihminen ja hänen lihaansa oli myyty eläinten lihana. Kun tämä oli tullut ilmi, heidät oli ammuttu.
Minun ensimmäinen kokemukseni antisemitismistä oli vuonna 1944. Palattuamme Leningradiin menin ensimmäiselle luokalle. Moni lapsi oli tullut Leningradiin maaseudulta. Koulutoverini alkoivat kutsua minua Saaraksi, laulun mukaan: ”Saara ylittää hitaasti katua ja poliisi pysäyttää hänet…” Vaikka olin yksi vahvimmista opiskelijoista koulussa ja hyvä oppilas, tämä lempinimi leimasi minua monia vuosia. Ehkä koulutoverini halusivat kostaa minulle siitä, että olin heitä voimakkaampi ja älykkäämpi. Koululaisilla oli paljon ongelmia eri syistä. Joillain heistä oli jo rikosrekisteri ja moni heistä päätyi vankilaan.
Myöhemmin tulin huomaamaan, että antisemitismi oli juurtunut Venäjällä kaikkiin eri elämänalueisiin. Sitä ei ollut vain huligaanien maailmassa tai sattumalta. Vuonna 1949 kirjoitin kokonaisen tunnin kirjettä Toveri Stalinille vedoten häntä hyväksymästä antisemitismiä valtakunnan tasolla. Sitten pohdin asiaa ja tajusin että monet muut ovat lähettäneet samanlaisia kirjeitä eikä niillä ollut ollut mitään vaikutusta.
Sodan jälkeen, kun olin pioneerien lomaleirillä lähellä Leningradia, sota muistutti kauhuistaan. Näin omien silmieni edessä miten leiritovereitani, jotka yrittivät siirtää joka puolelle jääneitä räjähtämättömiä pommeja, kuoli pommien yhtäkkiä räjähtäessä heidän käsiinsä. En ikinä unohda noita kauhun hetkiä. Ymmärrän kuinka vakava ja painajaismainen, trauma seuraa läpi elämän niitä lapsia, jotka ovat nähneet kuolemaa. Kauhun kokemukset eivät poistu heidän muistoistaan. Ne pysyvät asioina, jotka piileskelevät mielen pimeässä sopukoissa ja tulevat takaisin tietoisuutteen vuosia myöhemmin.
Innan tarinaa
Sodan alussa tuleva vaimoni Inna Abramobna Berman oli ollut kaksivuotias. Hänen äitinsä Galina Ulyanovna Ostapenko palveli ja työskenteli lääkärinä armeijassa. Hän päätti evakuoida tyttärensä miehensä siskon, Dina Genkin luo. Tämä asui Leningradissa poikansa Zivan kanssa. Innan isä Abraham Schwarzmann, oli palvellut armeijan kirurgina Hankoniemessä. Hän oli jäänyt kiinni sodan alkuvaiheessa ja menehtyi natsien keksitysleirillä. Matkalla pikku Inna tuli hyvin sairaaksi ja muut matkustajat yrittivät painostaa Dinaa heittämään pikku tyttö pois karja-autosta, jossa heitä kuljetettiin, hän kun ei tulisi selviytymään kutenkaan. Dina kieltäytyi kuuntelemasta. Sen sijaan hän hoiti Innan terveeksi ja sekä Inna ja hänen poikansa Ziva, olivat matkan päättyessä elossa.
Äitimme joutuivat kestämään niin paljon sodan aikana. Äitini menetti tyttärensä, sisarensa, äitinsä, enonsa. Hänen nuorempi veljensä Chaim kuoli Gulan vankilassa. Ennen sotaa äitini sai lyhyen viestin häneltä: ”pelasta minut”. Hän lainasi rahaa ja matkusti tätinsä Raya Feinstein kanssa jättäen kaksi lasta isän hoitoon ja pyrki pääsemään Irkutskin vankileirille, missä Chaim oli tuolloin. Hänellä ei ollut kulkulupaa, joten hänen piti päästä sinne luvatta. Hän soluttautui leirille kalatynnyreissä, lahjoen kuljettajat tupakoilla.
Äiti muistaa olleensa siellä kolme päivää. Kukaan ei uskonut hänen voivan vierailla huolellisesti vartioidussa leirissä. Kun se tuli ilmi, leirin johto jopa suostutteli häntä jäämään ja näin pelastamaan Chaimin elämän. Äiti koki kuitenkin, ettei hän ollut valmis luopumaan lapsistaan ja miehestään, hän ei voisi tehdä valintaa. Hänen täytyi palata kotiin. Chaim Ratnovsky kuoli jokin aikaa tämän jälkeen.
Vuonna 1972 isäni kuoli ja äitini muutti Israeliin, luottaen siihen, että minä perheineni muuttaisimme perässä. Näin äitini 17 vuoden päästä, kun vierailin Jerusalemissa. Kysyin häneltä, miten hänen 17 vuotta oli kulunut. Hän sanoi, että se oli hänen elämänsä onnellisinta aikaa.
Israelissa 68-vuotiaana äitini meni uudelleen naimisiin Moshen kanssa. Hän oli tullut maahan Britti mandaatin aikana 1936 ja he elivät yhdessä 20 vuotta. Kerran Moshe puhui äidistäni: ”Tanya sinä olet kaunein nainen maailmassa.” Äitini kuoli 25.1.1994, 89 vuoden iässä.
