Armo – ansio?

Otsikko taitaa tuntua hassulta. Ainahan me luterilaiset sen olemme tienneet, että Jumalan armo tulee osaksemme ilman mitään ansiotamme. Kuitenkin tuon tuostakin tulee mieleen kysyä, muistammeko ja otammeko tämän perusasian ihan tosissaan.

Kaikille ihmisille on melko hankalalta tuntuva ajatus, että elämämme olennaisin asia olisi ulkoa tulevan armon varassa. Se näkyy maailman uskonnoissakin. Islamissa ihmisen tavoite on niin ansiokas elämä, että Allah katsoo puutteet läpi sormien ja hyväksyy ihmisen – toivottavasti. Hindulle elämä on loputon uudelleen syntymisen kierre, jossa mahdollinen kehitys nousee ihmisen omista toimista. Buddhalaisuuden tavoitteena on vähitellen sulautuminen jumalan henkeen ihmisen omin toimin. Kaukoidän kansanuskonnoissa uskonnollinen elämä on loputonta kaupankäyntiä jumalien suosion saamiseksi. Kokonaan jumalattoman nykyihmisen näköala on vain oman elämän mittainen, jossa ihminen yrittää pärjätä sattuman heiteltävänä.

Ihmisen pitää vastata tekemisistään tässä maailmassa. Kaikki yhteiskunnat pyrkivät toimimaan sen varassa, että ihmiset yhdessä tekevät oman ja toistensa elämän niin hyväksi kuin suinkin – onnistuminen vain on kovin rajallista ja nurin niskoin – kussakin yhteiskunnassa omalla tavallaan.

Kristillinen sanoma ihmisen lunastuksesta synnin vallasta ja orjuudesta on kerta kaikkiaan outo ja omaleimainen tässä maailmassa. Se on niin ihmisen luonnon vastainen, että sitä me kristitytkin opettelemme uskomaan koko elämämme ajan. Kirkon historia on vuosisatojen jono erilaisia kirkkoja ja seurakuntia, jotka ovat yrittäneet elää armosta ja anteeksiannosta ja rakentaneet samalla erilaisia muotoja ja tapoja, jolla sitä täydennettäisiin ja varmistettaisiin jonkinlaisella omavastuulla.

Me tarvitsemme tietenkin tässä maailmassa elääksemme ja toimiaksemme kirkot, seurakunnat ja toiminnan sekä hallinnon järjestelyt, koska niiden kautta voimme elää evankeliumia todeksi ja voimme välittää vapautuksen sanomaa. Tarvitsemme silti kaiken aikaa vapautusliikettä itsessämme ja keskuudessamme, että emme rakentele uskollemme perustaksi kaikenlaista hyvää ja kaunista. Sellaisen vaara on, että armon vapaa ilmaisuus kätkeytyy rakennelmiemme taakse ja voimme menettää yhteyden todellisuuteen – keskitymme omien sääntöjemme seuraamiseen. Olet vapaa Jumalan armosta – kunhan nyt ensin teet tämän ja tuon, ajattelet näistä ja noista asioista ja tavoista oikealla tavalla. Mitä käytännöllisempiä ja itseä lähimmäksi tulevia nuo armon merkit ja edellytykset ovat, sen selkeämpää ja helpompaa uskominen on.

Tehtävämme on tietysti ilmaista ajatuksemme kaikenlaisesta väärästä, jota ympärillämme on, mutta varsinainen toimemme on tuoda armon ja rakkauden sanomaa ihmisten elämään. Ankaratkaan moitteemme eivät juuri ihmisiä muuta, mutta Jumalan armo voi muuttaa heidät – kun kerran sellainen on päässyt tapahtumaan minunkin kaltaiselleni ihmiselle.

Voisiko oma armon vapautusliikkeemme olla päivittäistä ja jumalanpalveluksessa toteutuvaa ja muutoin elämäämme sopivaa hiljentymistä Herran edessä, pyytäen uskoa ja nöyryyttä armosta elämiseen vapaana ihmisenä tässä matoisessa maailmassa?