| Kirjoittajan kuva (ei pakollinen) |  |
| Kirjoittaja | Emilia Siljander |
| Titteli ja paikkakunta (ei pakollinen) | opiskelija, Tampere |
Jes. 40:29–30 ”Hän virvoittaa väsyneen ja antaa heikolle voimaa. Nuoretkin väsyvät ja nääntyvät, nuorukaiset kompastelevat ja kaatuvat, mutta kaikki, jotka Herraa odottavat, saavat uuden voiman, he kohoavat siivilleen kuin kotkat. He juoksevat eivätkä uuvu, he vaeltavat eivätkä väsy.”
Oletko viime aikoina kokenut olosi uupumattomaksi, uuden voiman saaneeksi komeaksi kotkaksi? Niinpä, en minkäkään. Päinvastoin. Viime aikoina on tuntunut, että me nuoret taidammekin olla juuri niitä väsyneitä ja nääntyneitä, joista tämä raamatunkohta kertoo.
Olen opiskelija, joka on käynyt koulun tiloissa opiskelemassa viimeksi maaliskuussa 2020, ja yritän kirjoittaa kandidaatintutkielmaa ilman, että olen kertaakaan tavannut seminaarini ohjaajaa kasvotusten. Etäopiskelu on puurouttanut arjen. Jokainen päivä tuntuu samanlaiselta riippumatta siitä, onko keskiviikko vai lauantai. Ei ihme, että vähän uuvuttaa.
Etäilyn lisäksi on muitakin nuutumusta aiheuttavia seikkoja: seurakunnat ovat kiinni. Ehtoolliselle ja muuten vain kristittyjen yhteyteen pääseminen on vaikeaa. Fyysisen ja henkisen nääntymisen lisäksi ilmassa on hengellistä uupumista. Monen elämässä on käynyt niin, että hyvien ja terveellisten asioiden tilalle on tullut yksinäisyyttä, pysähtyneisyyttä ja loputon, ahdistava uutisvirta, joka aiheuttaa sankkaa aivosumua. Sumusireenit huutavat niin, ettei kuule omia ajatuksiaan eikä silmäkään kanna kuin omiin varpaankärkiin saakka. Aistit alkavat hämärtyä. Niin tosiaan. Ei ihme, että vähän näännyttää.
Lisäksi minut on vallannut levottomuus niistä ihmisistä, jotka eivät tunne Jeesusta. En pysty nykyisin tapaamaan ei-uskovia ystäviäni, eikä heillä ole myöskään tällä hetkellä mahdollisuutta hakeutua kristittyjen yhteyteen tai esimerkiksi keskustelemaan uskonasioista. Kun seurakunnat ja herätysliikkeet joutuvat perumaan toimintansa, tulee ihmisten tavoittamisesta entistä hankalampaa. Tämä on ollut minulle myös henkilökohtaisesti vaikea asia.
Onko tämä aika nyt välivaihe, jossa kristikunta (tai minä) käy hengellisellä tyhjäkäynnillä? Kaiken keskellä olen alkanut tuntea pientä kriisiä siitä, mikä minun roolini kristittynä ja lähetyskäskyn vastaanottajana on. Olen varmaan viimeksi puhunut ei-uskovalle ihmiselle puoli vuotta sitten työskennellessäni kirjaston asiakaspalvelijana. Kysynpä vain, mitä maailmalle tapahtuu, jos kaikki kristityt ovat samanlaisia kuin minä.
Ihmisten tapaaminen on nyt vaikeaa. Mihin siis käytämme ajan, joka meille on jäänyt yli kaiken muututtua? Mitä jos nyt olisikin aika käydä syvällisiä kehitys- ja kasvukeskusteluita Jumalan kanssa? Mitä jos käyttäisimmekin yli jääneen ajan hiljentymiseen ja Jumalan kohtaamiseen sen sijaan, että seuraisimme ikävää maailman menoa kahta intensiivisemmin? Jos antaisimmekin Pyhän Hengen muokata sydäntämme näinä hetkinä, kun elämä on tavallista hiljaisempaa, mutta paradoksaalisesti myös raskaampaa? Mitä jos vaikuttaisimme siihen yhteen asiaan, johon voimme: tekisimme sydämeemme tilaa pyhän Jumalan läsnäololle?
Ehkä tällöin osa puuroutuneen arjen nääntymyksestä muuttuisikin virvoitukseksi. Kun annamme Jumalan myös näinä aikoina muokata meitä kohti Kristuksen kaltaisuutta, olemme myöhemmin valmiimpia kohtaamaan myös niitä, jotka meitä hengellisesti tarvitsevat.
Teksti on julkaistu Lähettäjässä 3/2021. Tilaa Lähettäjä täältä!
Kotkan kuva: Kea Mowat / Unsplash
Emilian kuva: Emilian kotialbumi
