Lestadiolaisuuden syntyminen
Lestadiolaisuus syntyi Lars Leevi Laestadiuksen (1800–1861) saarnatoiminnan vaikutuksesta. Lars Levi Laestadius (20.1.1800 – 21.2.1861) syntyi Jäckvikissä Ruotsin Lapissa köyhään uudisviljelijän ja saamelaisnaisen perheeseen. Perheen köyhyys helpottui, kun Lars Levin velipuoli Karl Erik Laestadius kutsui isänsä perheen asumaan pappilaansa.
Nuoremmat veljet seuraavat isoveljensä jalanjälkiä: he kirjautuivat yliopistoon sekä pappisseminaariin ja heidät vihittiin papeiksi. Laestadius sai pappisvihkimyksen 1825 ja hän asettui Karesuvantoon virkaan. Hän avioitui Brita-Kajsa Alstadiuksen kanssa vuonna 1827 saatettuaan naisen raskaaksi eräällä vaelluksellaan syksyllä 1826. Perheeseen syntyi 15 lasta ja Lars Levin kertoman mukaan heidän liittonsa oli onnellinen.
Laestadiuksen oma etsikkoaika kulminoitui vuonna 1844 Åselessa, jossa ”Lapin Maria” avasi Lars Leville sydäntään. Tämän sielunhoidollisen keskustelun aikana Lars Levi näki ”sen tien, joka johtaa elämään”. Tässä Lapin Mariassa, Milla Clemensdotterissa, yhdistyy piirteitä Raamatun Neitsyt Mariasta, Magdalan Mariasta ja Betanian Mariasta.
Jyrkkä lainsaarna ja Lapin Marialta välittynyt armo yhdistyivät Laestadiuksen julistuksessa. Lars Levi saarnasi katumusta, elämän parantamista ja kääntymystä Jumalan puoleen. Kirkko täyttyi ja herätykset alkoivat vuonna 1846 Pohjois-Ruotsin Kaaresuvannosta ja ne laajenivat sieltä nopeasti Suomeen. Herätys levisi nopeasti saamelaisen liikkuvan elämäntavan ansiosta. Laestadiuksen jälkeen liikkeen johtajaksi nousi Juhani Raattamaa (1811–1899).
Suuri hajaannus
Vuosisadan vaihteessa lestadiolaisuus hajaantui vanhoillislestadiolaisuuteen, esikoislestadiolaisuuteen ja uusheräykseen. Hajaannuksen syitä olivat liikkeen leviäminen, Raattamaan kuolema ja opilliset erimielisyydet. 1870-luvulta alkaen lestadiolaisuudessa alkoi syntyä opillisia ristiriitoja. Uusheräyksen isät, Kittilän veljekset Pietari ”Hanhi Pieti” Hanhivaari (1833-1926) ja Fredrik ”Feetu” Paksuniemi (1840-1921) sekä jalasjärvinen Mikko Saarenpää (1853-1914), akoivat vaatia uutta heräämistä ja paluutta Laestadiuksen opetuksiin.
Ehkä suurimpana ongelmana pidettiin evankeliumin liian väljää julistamista. Tällä tarkoitettiin synninpäästön julistamista ihmiselle, joka ei sisäisesti kadu ja etsi parannusta. Tämän nähtiin aiheuttavan kuollutta uskoa ja alituista lankeamista uskon tieltä. Uudenheräyksen kannattajat näkivät aidon tarpeen todelliselle herätykselle, parannuksen teolle ja synnin surulle ennen evankeliumin saarnaa. Vanhoilliset puolestaan syyttivät uusheränneitä synninpäästön eväämisestä katuvilta: alkuun olikin tapahtunut ylilyöntejä, joita myöhemmin kaduttiin.
Uusheräys vastusti myös tarkkarajaista seurakuntaoppia, josta lestadiolaisuus tunnettiin. Käytännössä elävä usko syntyi synninpäästön kautta ja yleisesti ajateltiin, että elävää uskoa löytyi vain lestadiolaisuudesta. Uusheränneet tunnustivat, että elävää kristillisyyttä löytyy yhtä lailla kirkosta ja muista herätysliikkeistä. Kolmas ero oli lain kolmas käyttö. Lakia käytetään kolmessa eri tarkoituksessa. Ensimmäinen käyttötapa on yhteiskunnallinen. Toiseksi laki paljastaa ihmisen synnin ja eron Jumalasta, eli ajaa ihmistä Kristuksen luokse. Lain kolmannella käytöllä tarkoitetaan lain saarnaamista myös kristityille ohjenuorana Jumalan tahdon mukaiseen elämään. Vanhoillisten mielestä kristityt eivät enää lakisaarnaa tarvinneet, uusheränneet sen sijaan näkivät lain ohjeita tärkeinä myös kristityille. Lain kolmannen käytön suhteen ristiriita oli kenties hieman näennäinen ja puhetapaan liittyvä, mutta silti osaltaan erottamassa herätysliikkeitä toisistaan.
Uusheräykselle ominaisia piirteitä olivat myös Raamatun sanan keskeisyys. Tämä näkyi jopa niin, että Raamattua luettiin välillä seuroissakin sellaisenaan, selittämättä sitä ollenkaan. Pietari Hanhivaara lausui vuodenvaihteessa 1897-1898 Simon seuroissa puheensa aluksi: ”Tahtoisin huomauttaa, että kuunneltaisiin, kun tekstiä luetaan. Minulta tai joltakin muulta voi puheessa tulla heikko sana, mutta Jumalan sanassa ei ole yhtään heikkoa sanaa.” Pelkän lukemisen käytäntö ei jatkunut pitkään.
Uusheräyksen organisoituminen
Uusheräyksen organisoituminen tapahtui hyvin nopeasti 1900-luvun alussa lähetystyötä varten. Uusheränneet perustivat Suomen Lähetysseuran Lestadiolaisen Haaraosaston 21.3.1907 Oulussa. Päätös ei ollut kaikille helppo. Osa uusheränneistä pelkäsi lestadiolaisen omaleimaisuuden häviämistä. Myös Haaraosaston säännöistä käytiin pitkää keskustelua Lähetysseuran ja uusheränneiden välillä. Virallisesti Lestadiolainen Haaraosasto liittyi Lähetysseuran jäsenjärjestöksi 6.2.1908. Uusheräyksen mukana lähetysinto levisi etenkin Pohjois-Suomeen, jossa lähetystyö ei vielä ollut kovin tunnettua.
Uusheräyksen ensimmäinen lähetti Ida Rönkä lähti Suomen Lähetysseuran toiselle lähetyskentälle, Kiinaan, vuonna 1909. Ensimmäisinä työhön valitut Jaakko Ojanperä ja Eliel Auno morsiamensa Hellin Karlssonin kanssa pääsivät Kiinaan vuonna 1913.
Äänenkannattajat
Etenkin alkuaikoina, kun Uusheräys ei ollut vielä muodostunut viralliseksi järjestökseen, lehdistön merkitys oli tärkeä. 1880 alkaen Kristillinen kuukausilehti julkaisi Laestadiuksen kirjoituksia. Nämä tekstit olivat tärkeitä etenkin Uusheräykselle, sillä uusheränneet vaativat paluuta juurille, Laestadiuksen opetuksiin. Kristillisen kuukausilehden perusti uudistusmielinen Karl Abiel Heikel, joka toimitti lehteä 1880-1883. Hänen jälkeensä vuoron otti Aatu Laitinen, joka toimitti lehteä aina vuoteen 1911 saakka. Laitisen aikana lehden nimi vaihtui kaksi kertaa: Vuonna1888 siitä tuli Sanomia Siionista ja vuonna 1904 Armonsanoma.
Varsinaiseksi Uusheräyksen äänenkannattajaksi muodostui kuitenkin Kolkuttaja, Totisen parannuksen ja elävän uskon kannatuslehti (1899-1918). Kolkuttajan työtä jatkoi Huutavan ääni 1919-1940. Huutavan ääni -lehden jälkeen julkaistiin Vartijan ääni -lehteä 1941-1990. Vuonna 1990 lehti päätettiin muuttaa Lähettäjä-nimiseksi ja sillä nimellä lehti edelleenkin tunnetaan.
Oma opisto
Suomeen levisi kulttuurivaikuttaja N.F.S. Grundtvigin alkuun saama kansanopistoliike Tanskasta 1800-luun lopulla. Uusheräyksessä ajatus omasta kansanopistosta esitettiin ylimääräisessä vuosikokouksessa Lappeenrannassa kesäkuussa 1919. Eliel Aunon alustus kertoi huolesta: ”Oppikouluissa ja jumalattomissa kansanopistoissa on monessa nuorukaisesda hyvä siemen kuoleutunut ja hänen elämänsä on alkanut kulkea iankaikkista perikatoa kohden. Sentähden on monissa kristityissä talonpojissa Pohjanmaalla ollut vakavana kysymyksenä saada sellainen kansanopisto, jossa kristityt opettajat kasvattaisivat heidän lapsiaan, antaen heille tarvittavia maallisia tietoja ja istuttaisivat heihin Jumalan tuntoa.”
Ylivieskassa 12.7.1919 järjestettiin Opiston perustamiskokous ja valittiin johtokunta hoitamaan asioita. Monien vaiheiden jälkeen opisto perustettiin Kalajoelle ja sen toiminta alkoi sodan keskellä vuonna 1942. Opistosta voit lukea enemmän Kalajoen Kristillisen Opiston sivuilta.
Nouseva nuorisotyö
Uusheräyksen nuorisotyö alkoi 1969, kun Pekka Siljander palkattiin Uusheräyksen nuorisosihteeriksi. Nuorisosihteerin tehtävä oli kesäaikaan toimia leirikeskuksen isäntänä ja järjestää leirejä. Talviaikaan nuorisosihteeri liikkui ympäri Suomen ja kirjoitti mm. Varijan ääni -lehteen nuorten palstaa. Vuonna 1972 Uusheräys jäi ilman vakituista nuorisosihteeriä, mutta nuorten toiminta vahvistui niin Kesäseuroissa kuin Kalajoen Kristillisellä Opistolla, Lähdekalliolla ja Heinäkalliollakin.
Lähdekallio oli Uusheräyksen ensimmäinen leirikoti. Se sijaitsi Lappeenrannan lähellä ja palveli 1960-luvulta aina 1980-luvun alkuun saakka. Lähdekallio oli kaukana Uusheräyksen ydinalueilta, joten Uusheräyksessä alettiin etsiä leirikotia sopivammalta paikalta. Kun Heinäsen sisarukset myivät tilansa Kangasalta Uusheräykselle 5.7.1971, siirtyi toiminta Lähdekalliolta Heinäkalliolle. 1980-luvulla haaveiltiin Uusheräyksen leirikeskuksesta Lappiin, mutta tämä hanke ei toteutunut.
Uusheräyksen ja opiston yhteiseksi nuorisosihteeriksi palkattiin 1.11.1979 Juhani Nevalainen paikkaamaan Uusheräyksen nuorten vuotoa sellaisiin kristillisiin järjestöihin, joissa nuorisotyötä tehtiin aktiivisesti. Juhanin työn ansiosta nuorisotyö vakiintui 1980-luvulla. Aktiivinen leiritoiminta, kuukausittaiset nuortenillat Opistolla ja paikalliset piirit kokosivat nuoria yhteen. 1990-luvulle tultaessa Kimmo Lehtimäki sai nuorisosihteerin tehtävät ja myöhemmin pidempiaikaisia työntekijöitä ovat olleet Hanna Oja-Nisula, Anna Lahtinen ja Tinja Halunen.
Rakkaat laulut
Lestadiolaisuudessa keskeistä on saarnattu sana, ja alkuun musiikille ei annettu kovin suurta merkitystä. 1900-luvun alkuun mennessä laulamisesta oli kuitenkin tullut tärkeä osa seuratoimintaa ja Uusheräyksessäkin musiikki sai tärkeän roolin. Uusheräyksessä on laulettu aina virsiä ja virsien lisäksi liikkeen omia lauluja. Näitä lauluja laulettiin usein seurojen lopussa tunteen nostattajina. Monet laulut välittävät vahvasti lestadiolaista hengen perintöä. Lauluissa voidaan esimerkiksi pysähtyä Golgatan kummulle ja katsella Jeesuksen verihaavoja tai huokailla maallisen elämän vaivoja.
Uusheräyksen ensimmäinen epävirallinen laulukirja oli kauppias P. Bergin toimittama Wirsikirja Apostolisille Seurakunnille (1903) ja sen uusintapainos Walituita Wirsiä (1908).
1919 päätettiin koota Uusheräyksen virallinen laulukirja, jotta valtakunnallisissa seuroissa laulaminen helpottuisi.
Syntyi Valituita Virsiä ja Lauluja (1920), joka pysyi Uusheräyksen laulukirjana aina 1960-luvulle saakka. 1920-1960-luvuilla Uusheräys oli vakavamielinen herätysliike ja se näkyi myös veisuussa. Edes kaikkia oman laulukirjan kappaleita ei hyväksytty liian rytmikkään sävelen takia. Näihin aikoihin herätykseen tulleet pelimannit saattoivat myös särkeä viulunsa.
1970-luvulla Uusheräys, Rauhan Sana ja Laestadius-seura yhdistivät voimansa ja päättivät koota yhteisen laulukirjan. Syntyi Siionin Matkalaulut, joka painettiin 1979. Kirjaan koottiin Raamatun sanan mukaisia ja mahdollisimman käyttökelpoisia lauluja. Uudistettu painos, eli meidän tuttu Siionin Matkalaulut -laulukirja, julkaistiin vuonna 2002.
1990-luvulta saakka suhtautuminen musiikkiin on muuttunut ennakkoluulottomammaksi. Laulutempo on entistä nopeampi ja kappaleista tehdään monenlaisia sovituksia niin kuoroille kuin seuroihinkin. Laulut saavat mennä myös ”jalan alle”.
Musiikkityöstä on kasvanut merkittävä työmuoto nuorisotyössä. Esko Siljanderin perustamana syntyi nuorten kuoro Sola Fide, jota johtivat ensin tapani Schöning ja sitten Outi Krank. Sola Fiden lopetettua toimintansa perustettiin Paljaat Jalat -kuoro vuonna 2002. Kuorotoiminnan perustaa luovat suositut musiikki- ja lähetysleirit Kalajoen Kristillisellä opistolla.
Lisää pohdintaa historiasta löydät Uusheräyksen instagramista Tinjan tutkimusmatka -kohokohdasta sekä syötteestä.
Lähteet:
Lohi, Seppo: Lestadiolaisuuden suuri hajaannus ja sen taustat
Pentikäinen, Juha & Pulkkinen, Risto: Lars Levi Laestadius. Yksi mies, seitsemän elämää
Perinne ja uudistus (toim. Kalevi Silvola)
