Kirjoittajan kuva (ei pakollinen)
KirjoittajaTinja Halunen
Titteli ja paikkakunta (ei pakollinen)Nuorisosihteeri

”Miksi ihmeessä kirkossa pitää käyttää tuollaista kaanaan kieltä, jota kukaan ei ymmärrä. Eikö voitaisi jo luopua tuosta Jumalan karitsa -hymnistä, kun eihän se enää tarkoita ihmisille mitään?” eräs tuttavani kyseli minulta kerran jumalanpalveluksen jälkeen.

Olisihan se tavallaan ihanaa luopua kaikesta kirkkoslangista. Puhua enkelten kielen sijaan ymmärrettävää ihmisten kieltä. Raamatun käännös 2020 pyrkii siihen. Mutta sanaparista Jumalan karitsa sekään käännös ei ole luopunut. Johannes Kastaja osoittaa Jeesusta ja sanoo: ”Katsokaa, Jumalan Karitsa, joka ottaa kantaakseen maailman synnin!” (Joh. 1:29)

Kaikkia outoja asioita ja ilmaisuja ei ole mahdollista poistaa uskon kielestä menettämättä samalla jotain olennaista koko kristinuskon ytimestä. Meille ajatus eläinuhreista on kuitenkin vieras ja aika epämiellyttävä. Mistä siis on kyse, kun puhutaan Jumalan karitsasta?

Vanhassa testamentissa puhutaan hyvin monenlaisista uhreista. On kiitosuhreja, lupausuhreja, vapaaehtoisia uhreja, syntiuhreja… Uhri oli siis tapa olla yhteydessä Jumalaan. Uhria tarvittiin, koska ajateltiin, että Jumala on varsin konkreettisesti ylhäällä taivaassa. Kun uhrin polttamisessa syntynyt savu leijaili taivaaseen ja välitti ihmisten viestin Jumalalle.

Savun lisäksi verellä oli tärkeä tehtävä. Verta pidettiin elämänvoimana. Koska Jumala antoi elämän, verta pidettiin jollain tavalla erityisenä. Sekä savu että veri olivat samaan aikaan taivasta ja maata. Siis sekä jumalallista että inhimillistä todellisuutta.

Polttouhrin tuoja pani kätensä eläimen päälle, jolloin Herra hyväksyy lahjan ja ihmisen synnit sovitetaan. Tämä eläin sitten teurastettiin ja poltettiin Herralle.  Varsinainen syntiuhri oli erikseen: syntiuhrissa tärkeää oli veren pirskotteleminen temppelissä ja sovitusmenojen jälkeen rikkomuksen tekijä sai anteeksi. Yhteysuhrin suhteen eläimestä poltettiin vain osa ja uhraaja söi osan uhrista, jotta hän pääsi läheiseen yhteyteen Jumalan kanssa.

Kristuksessa nämä uhrimenot tulevat päätökseen.

Hän on uhri, joka luo yhteyden ihmisten ja Jumalan välille. Hän on syntiuhri, jonka veri suojaa meitä, jotka häneen uskomme. Kun ehtoollisella nautitaan Kristuksen ruumis ja veri, kyseessä on uusi yhteysateria, jossa tulemme osalliseksi syntien anteeksiantamisesta ja joka vahvistaa meidän yhteyttämme Jumalaan.

Toinen tärkeä esikuva Jumalan karitsalle oli pääsiäisateria, jonka israelilaiset söivät juuri ennen kuin pakenivat Egyptistä. Karitsan verta siveltiin talojen ovenkarmeihin ja tämä veri piti talon sisällä olijat turvassa viimeiseltä vitsaukselta. Samalla tavalla veri pitää turvassa meidätkin. Vihollisista viimeisenä kukistetaan kuolema – ja se kukistetaan juuri Karitsan verellä.

Ilmestyskirjassa kerrotaan, että uudessa Jerusalemissa on Jumalan ja Karitsan valtaistuin. Rakkaudessaan Jumala uhrautui meidän puolestamme. Ja se toi hänelle – ja meille voiton.

 

Kirjoitus on julkaistu Lähettäjä-lehdessä 3/2022.
Tilaa Lähettäjä kotiisi täältä! 

Kuvat: David Bumgardner ja Daniel Sandvik / Unsplash