| Kirjoittaja | HELENA LATVALA |
| Titteli ja paikkakunta (ei pakollinen) | Kurikka |
Olen lapsesta saakka rukoillut iltarukoukset ja ollessani kansakoululainen koulussakin oli ruokarukous ja aamuhartaus. Rukous on kuulunut luonnollisena osana elämään. Oman kasvun myötä myös huokailut Jumalan puoleen ovat saaneet enemmän sisältöä. Koen, että rukous on jatkuvaa yhteyttä Taivaan Isään. Totuuden nimessä on kuitenkin kerrottava; välillä tuntuu, ettei rukous kohoa edes kattoon asti. Silloin esteenä ovat omat tuntemukset eikä vastaanottajan muuttunut asenne rukouksiani kohtaan.
Muutamina vuosina tästä taaksepäin on puhuttu ”kuuntelevasta rukouksesta”. Siinä saan erilaisen ulottuvuuden rukoukseen. Joskus, kun kuuntelin ohjeita kuuntelevan rukouksen hetkessä, ajattelin, kuinka asiat muuttuvat, jos Jumala haluaa puhua meille.
Haluan jakaa kanssasi erään rukoukseni tai rukouksemme. Oikeammin rukousvastauksen!
Olimme nuori aviopari ja olimme jo vuoden verran toivoneet saavamme lapsen, lapsia. Pelko ja ihmetys lisääntyivät, kun rukouksista huolimatta heitä ei kuulunut. Erään kerran olimme kylässä tutussa perheessä. Heillä oli muitakin vieraita, muistaakseni perheen tyttären tuttava ehkä Ruotsista. Joimme kahvia ja keskustelimme tavallisista asioista. Usein tuossa kodissa puhuttiin Israelista tai jostakin muusta ajankohtaisesta asiasta. Perheen isä kertoili omasta työstään, josta hän oli jo eläkkeellä. Siinä kodissa oli vieraanvarainen, lämmin ilmapiiri. Koskaan aiemmin emme olleet heidän kanssaan rukoilleet, vaikka se ei olisi ollut mitenkään ihmeellistä siinä kodissa. Tällä kertaa kävi niin, että sovimme yhteisestä rukouksesta.
Siirryimme kamariin ja polvistuimme yhdessä rukoukseen. Huone täyttyi rukouksesta ja kuulin, kuinka vieras alkoi puhua kielillä. Pian yksi läsnäolijoista alkoi selittämään kuulemaansa rukousta. He siunasivat meidät kaikki yksitellen. Tilanne oli minulle ihan uusi ja muistin, että olin lukenut tai kuullut, että pitää koetella, mistä hengestä puheet tulevat. Minusta tuntui, että kielilläpuhuminen rupesi jo vähän hiljenemään, ennen kuin oli minun vuoroni olla rukouksen ja siunauksen kohteena. En ollut koskaan kertonut omasta suurimmasta toiveestani kenellekään heistä. Ajatuksiini nousi, että heidän täytyy puhua minulle virtaavasta vedestä – muuten en usko, mitä he profetoivat minulle. Nopeasti mieleeni nousi myös rukous lapsesta. Ehdin jo ajatella, ettei kohdalleni riitä enää rukousta, kun kuulin selvästi puhetta virtaavasta vedestä ja siitä, kuinka me saamme monta kaunista lasta! Mitään muita sanoja en muista kenenkään rukouksesta, mutta nuo sanat olivat niin suurta lupausta, etten voi niitä unohtaa.
”Luoksemme lensit kuin keijukainen, keskelle talven ja pakkasien. Tyttöni pieni ja hentoinen, sinua niin tänne odotettiin, lapsi rukousten…”
”Tämä elämä on sinun, ei kenenkään muun, pieni poika touko-/elokuun ja lainaksi vain vierelleni sinut sain…” laulaa Pekka Simojoki osuvasti. Yhtä hyvin sopii virsi ”Ystävä sä lapsien, katso minuun pienehen. Minne käynkin maailmassa, Sinä olet hoitamassa…”
Omalle kohdalleni on hiljakkoin tullut monta kohtaamista, joissa sanotaan: lapsi on sattuma tai vahinko. Itse haluan rohkaista jokaista uskomaan suureen lahjaan! Sen takia halusin kirjoittaa näin ”vanhasta” vastauksesta. Se tuo yhä edelleen suuren kiitoksen aiheen jokapäiväiseen elämäämme!
